VASTUUTON VEIKKAUS

Siellä se taas vahvistui. Pari viikkoa sitten Tamperella pidetyssä Pohjoismaiden rahapelikonferenssissa. Veikkauksen vastuuttomuus. Itkuhan siinä meinasi tulla kuunnellessa, miten tutkimusten perusteella rahapelihaittoja pitäisi ehkäistä ja millä tolalla asiat Suomessa ovat.
​
SNSUS2019-konferenssin take-home message kuuluu:
Tehokkaat lääkkeet rahapelihaittojen ehkäisyyn ja vähentämiseen tiedetään, mutta peliyhtiöt, kuten Veikkaus, eivät halua ottaa niitä käyttöön. Se taas juontuu siitä, että lainsäätäjät eivät velvoita peliyhtiöitä muuttamaan vastuuttomia toimintatapojaan. Raha menee kärsimyksen ja jopa ihmishenkien edelle. Etenkin Suomessa.

Veikkauksen vastuullisuus-höpölöpö

Vastuullisuustoimet, joita Veikkaus julkisuudessa ja nettisivuillaan luettelee, ovat uskomushoitomaista näennäisnäpertelyä. Ne eivät ehkäise liiallista pelaamista eivätkä vähennä pelihaittoja. Näin ainakin kertovat konferenssissa esitetyt rahapelialan tutkimukset.
Ja jos emme luota maailman arvostetuimpien tutkijoiden joukkoon kuuluvien rahapelitutkijoiden laajamittaisten tutkimusten tuloksiin, niin mihin tietoon meidän kansalaisten ja rahapelipoliittisia päätöksiä tekevien poliitikkojen tulisi nojata? Mutuun? Veikkaukseenko? Vai sen edunsaajalobbareihin, joiden tarkoituksena on oman rahoituksensa turvaaminen?

Jotta vapautuisimme uskomasta Veikkauksen vastuullisuus-höpölöpöä once and for all, käyn nyt läpi SNSUS-konferenssissa esitettyä tutkimustietoa oikeasti vastuullisesta rahapelaamisesta ja vertaan sitä Veikkauksen ”vastuullisuustoimiin ja -työkaluihin”.

Alkuun pieni selvennys. Tämä juttu koskee ensisijaisesti ns. punaisia pelejä. Ne ovat pelejä, joihin liittyy merkittävä koukuttumisriski. Niitä ovat esimerkiksi urheiluvedonlyöntipelit, kasinopelit, rahapeliautomaatit ja nettiarvat.

Milloin pelaaminen on vastuutonta ja milloin vastuullista?

Jotta vastuullista pelaamista voidaan arvioida, on ensin määriteltävä, millainen pelaaminen on vastuutonta. Milloin pelaaminen muuttuu kontrolloimattomaksi ja haitalliseksi?
Siihen oiva työkalu on psykologian professori David Hodginsin (1) työryhmän laatima riskipelaamisen arvioinnin taulukko. Se perustuu kahdeksasta maasta kerättyyn valtavaan datamateriaaliin ja on uusi, maailmanlaajuisesti ainukertainen apuväline riski- ja ongelmapelaamisen rajojen kartoituksessa.
​Taulukkoa voivat hyödyntää rahapelaajat läheisineen, sote-ammattilaiset, poliitikot ja muut rahapelialan sääntelyyn osallistuvat tahot sekä vastuullisuuttaan arvioivat peliyritykset – viimeksi mainittu lienee tutkijoiden unelmointia.

Taulukon mukaan pelaaminen alkaa olla vaarassa luisua ongelmapelaamiseen, kun henkilö
​
1) pelaa viikoittain yli 20 $ (yli 18 e) tai käyttää rahapelaamiseen yli 5 % viikkotuloistaan
ja
2) pelaa viikon aikana kahtena tai useampana päivänä
ja
3) pelaa useampaa kuin yhtä pelityyppiä.

---

---

Jos henkilön nettotulot ovat 2000 euroa kuussa, mikä vastaa yleisintä suomalaiselle käteen jäävää palkkasummaa, hänen turvallinen, vastuullinen pelirajasummansa on siis 100 euroa kuukaudessa.
Vaikuttaa loogiselta. Rahapelaamisen peukalosääntöhän kuuluu: pelaa vain sen verran mitä olet valmis häviämään.
Sivuhuomautus: Tämä ei koske jo ongelmiin ajautuneita rahapelaajia. Heidän turvarajansa on nolla euroa.
​
Veikkauksen vastuuttomat tappiorajat

Entä sitten Veikkauksella? Tappiorajaksi eli summaksi, joka on mahdollista hävitä vuorokaudessa, Veikkaus antaa 1000 euroa. Kuukauden tappiorajaksi se tarjoaa 2000 euroa. Ero tutkijoiden suositusrajoihin huutaa punaista. Lisäksi Veikkauksen tappioraja koskee ainoastaan nettipelaamista. Fyysisillä peliautomaateilla kaupoissa ja pelisaleissa voi pelata ilman mitään rajoituksia. 

Rajoja voi Veikkauksen oman asiakastilin kautta alentaa. Samoin pelaaja voi nettipelaamisessa rajoittaa pelityyppien määrää tai halutessaan estää pelaamisensa määräajaksi tai kokonaan. Hän voi myös tilata muistutuksia pelaamiseen kulutetusta ajasta. Pelipäivien määrään ei pelaajan ole itse mahdollista vaikuttaa.

Tuohan kuulostaa hyvältä. Siis nimenomaan kuulostaa. Kuten totesin, rajoituksia ei ole mahdollista asettaa pelisalien automaatteihin. Ja kauppojenkin hajasijoitettuihin automaatteihin pääsee tunkemaan päivässä niin paljon lantteja kuin masiina vetää eli rajattomasti.

Vuonna 2022 voimaan astuva, Veikkauksen hehkuttama, pakollinen tunnistautuminen pelikoneille ei lisää vastuullisuutta. Jos oletustappioraja tulee edelleen olemaan 1000 euroa vuorokaudessa, sen voi hävitä yhtä hyvin tunnistautuneena kuin ei-tunnistautuneena. Lisäksi tunnistautumisen ulkopuolelle  on jätetty pelisalien rahapeliautomaatit. Porsaanreiäksi peliongelmaisille.

Pelisalien kivikautinen valvonta

Pelisaliin kuten Pelaamoon asiakas voi hankkia itselleen ”sisäänpääsykiellon” 3–12 kuukauden määräajaksi. Hän allekirjoittaa sopimuksen ja hänestä otetaan valokuva. ”Porttikiellon” hankkinut asiakas pääsee kuitenkin sisään muihin Suomen pelisaleihin ja myös ko. pelisaliin, jos salin vaihtuvat valvojat eivät tunnista häntä. Kun siis kampaa hiuksensa eri tavoin kuin valokuvassa.

Miksi järjestelmä on näin kivikautinen? Miksei sisäänpääsykielto kata kaikkia Suomen pelisaleja ja miksei se perustu henkilöllisyyden tarkistamiseen? Entä miksi "sisäänpääsykiellon" voi saada vain määräaikaisena?
Siksi, etteivät riski- ja ongelmapelaajat, jotka tuottavat Veikkauksen tuotosta puolet, pystyisi millään ilveellä lopettamaan pelaamistaan. Että Veikkauksen edunsaajat pystyisivät jatkamaan hiljaiseloaan rahapelaajien tappiolla.

Veikkauksen vastuullisuustyökalut silmänlumetta

Palataan nettiin. Tavallisetkin digipelit imaisevat keskivertoihmisen nopeasti pauloihinsa. Piti pelata vähän, mutta humahtikin kaksi tuntia. Vielä voimakkaampi imu on rahapeleissä, jotka koukuttavine aistiefekteineen sekä läheltä piti -jujutuksineen hivelevät aivojen palkkioratoja ja välittäjäaine-eritystä. Ne on rakennettu koukuttamaan. Niitä ei tahdonvoimalla nujerreta. Ei ainakaan riski-tai ongelmapelaajan näivettyneellä itsekontrollilla.

Veikkaus ja kaikki maailman peliyhtiöt tietävät sen. Etteivät pelaajat ”vastuullisuustyökaluilla” kykene säätelemään, saati hillitsemään pelaamistaan. Siksi vastuu rajojen asettamisesta on sysätty pelaajalle.
Vastuullisuustyökalut ovat silmänlumetta – päättäjille ja meille. Koko vastuullisuus-termikin on peliyhtiöiden lanseeraama. Sen ainut tarkoitus on vapauttaa sekä yhtiöt että päättäjät omasta vastuustaan.
Kuten SNSUS-konferenssissa puhunut professori Sulkunen (2) toteaa kirjassa Setting limits : gambling, science and public policy, peliyhtiöiden vastuullisuustyökalut palvelevat ensisijaisesti pelifirmoja, eivät pelaajia. 

Mitä olisivat oikeasti toimivat vastuullisuustyökalut ja -toimet?

Oikeasti toimivia vastuullisuustyökaluja olisivat rahapelien ominaisuuksien muokkaaminen vähemmän koukuttaviksi, riittävän matalat maksimitappiorajat, rajoitukset rahapelimarkkinoinnissa, pelien saatavuudessa ja tarjonnassa.

Suomessa tämä tarkoittaisi mm. hajasijoitettujen rahapeliautomaattinen poistamista kaupoista ja muista arkisista ympyröistä sekä tehokkaampaa, henkilöllisyyden tarkistamiseen perustuvaa valvontaa pelisaleissa sekä yhtä pelitiliä, jonka puitteissa kaikki pelaaminen tapahtuisi ja jonka avulla ongelmapelaaja voisi halutessaan estää kaiken rahapelaamisen.

Tiedottamisella ja valistuksellakin on vastuullisuustoimina oma paikkansa, mutta markkinointi- ja saatavuusrajoitukset kiilaavat kirkkaasti ohi tehokkuudellaan (2). Lisäksi valistaminen rahapelaamisen riskeistä tulisi aloittaa jo ennen rahapelaamisen aloittamista.

Samat asiat toi SNUS19-konferenssissa vakuuttavasti esiin myös Samantha Thomas (3). Hänen mukaansa vastuutonta ja vaarallista on rahapelaamisen normalisoituminen ja arkipäiväistyminen. Juuri se, mitä Suomessa on tapahtunut. Kun rahapelaamista pidetään sosiaalisesti ja kulttuurisesti harmittomana ja hyväksyttävänä ajanvietteenä, johon kansalaisia kannustetaan, jota aktiivisesti markkinoidaan ja joka on jatkuvasti tarjolla ja saatavilla ihmisten arjessa.

---

---

Vastuullinen pelitoiminta olisi päinvastaista. Samantha Thomas käyttää esimerkkinä tupakkaa. Kansanterveystyö ja rajoitukset, joita on tehty tupakoinnin vähentämiseksi ja osoittautuneet menestyksekkääksi, pitäisi toteuttaa myös rahapelaamisen suhteen. Tehokas ikärajavalvonta, hyvin valvotut myyntipaikat, markkinointikielto, varoitustekstit sekä haitoista ja riskeistä tiedottaminen ovat vastuullisen pelaamisen aitoja työvälineitä. Rahapelaaminen tulisi palauttaa negatiiviseen lähtökuoppaansa: kartettaviin, ihmisen terveyttä vaarantavien aktiviteettien paarialuokkaan.

Kytkös Veikkauksen, politiikkojen ja edunsaajien välillä katkaistava

Tarvitaan asennemuutosta, rajoituksia rahapelien markkinointiin, sijoitteluun ja ennen kaikkea rahapeliyhtiöiden selkeää erottamista poliittisesta päätöksenteosta, siihen liittyvästä edunsaajaverkostosta, tutkimuksesta ja tiedottamisesta (2).
Tässä itketti kunnolla. Kun taas kerran tiedosti, kuinka Veikkaus on syöpäkasvaimen tavoin levittäytynyt kaikkialle yhteiskuntaan ja kuinka koko kolmas sektori ja poliitikot levittelevät sille punaista mattoa.

Jopa mielenterveysjärjestöt ja ongelmapelaajia auttavat yhteisöt ovat linkittyneet Veikkaukseen ja sen muihin edunsaajiin kuin pikkulintu pesueeseen. Emoa ja muita poikasia ei passaa suututtaa raakkumalla liian kovaa. Vaikka kyseenalaistamalla Veikkauksen yksinoikeutusta tai alkamalla julkisesti kovaan ääneen kannattamaan parhaillaan kynnissä olevaa Rahapelikoneet poistettava kaupoista -kansalaisaloitetta. Tulot kun pienenisivät, jos pelikoneet katoaisivat marketeista.

Kytkös Veikkauksen ja kansalaisjärjestöjen väillä on katkaistava. Tepsivä lääke olisi Veikkauksen tuottojen ohjaaminen valtion budjettiin, josta ne jaettaisiin normaalin budjettimenettelyn mukaisesti yleishyödyllisille toimijoille. Se olisi todellista vastuullisuutta. Ja vapauttaisi kansalaisjärjestöt Veikkauksen orjuudesta. Nykyjärjestelmässä kansalaistoiminta on vääristynyt valtion alakonttoriksi, jota rahoittavat rahapelaajat tappiollaan. Tai kuten Ajatuspaja Libera julkaisussaan kirjoittaa: ”Kansalaistoiminta on ajautunut julkisen sektorin kultaisiin kahleisiin.”

Vastuuton mainonta ja vastuuton tuottotavoite

Mediakin on riippuvuussuhteessa Veikkaukseen – siltä saamien 60 miljoonan markkinointitulojen kautta. Siksi vain muutamat rohkeat toimittajat ovat nostaneet esiin Veikkauksen kaksinaamaisuuden ja vastuuttomuuden. 
Veikkaus ei myöskään saisi lainkaan markkinoida ns. punaisia pelejä, mutta käytännössä tekee sitä jatkuvasti. Arpajaislaissa kun on vuotava aukko. Sen mukaan Veikkauksella on oikeus antaa punaisista peleistä pelikohdeinformaatiota. Käytännössä kyse on puhtaasta markkinoinnista.

Vastuuttomuutta huutaa myös se, että Veikkauksella on tuottotavoite. Sellainen on myös jokaisella Veikkauksen peliautomaatilla – niillä koukuttavimmilla pelituotteilla. Se on räikeässä ristiriidassa Veikkauksen lakisääteisen tehtävän kanssa, joka on – tai jonka pitäisi olla – pelihaittojen ehkäiseminen ja vähentäminen.

Veikkauksen onnistumista pitäisi siis lain mukaan mitata tuoton vähenemisen perusteella. Mitä pienemmät tuotot, sen paremmin Veikkaus on ehkäissyt ja vähentänyt pelaamista. Mitä harvemmin, mitä harvempia pelejä ja mitä pienemmillä panoksilla suomalaisten pelaavat, sitä paremmin Veikkaus on saavuttanut tavoitteensa.

Jos koko homma kummastuttaa ristiriitaisuudellaan, älä ole huolissasi. Vika ei löydy lukijan päästä vaan arpajaislaista, jolla Veikkauksen yksinoikeus rahapelien järjestäjäksi junailtiin EU-lakien läpäiseväksi. Laki on torso, laadittu rikottavaksi. Jo alakoulun matematiikalla ymmärtää, että tuoton tahkoaminen samassa yhtälössä peliahaittojen ehkäiseminen ja vähentämisen kanssa on mahdotonta.

Jollemme me kansalaiset herää ja aktivoidu,  Veikkaus saa jatkaa vastuuttomuuttaan  – ilonpitoa rahapelaajien tappioilla.
 
SNSUS2019 puhujat:

1. David Hodgins, FT, kliinisen psykologian professori Calgaryn yliopistosta
2. Pekka Sulkunen, sosiologian emeritusprofessori Helsingin yliopistosta
3. Samantha Thomas, tohtori, kansanterveyden dosentti Deakinin yliopistosta
4. Mark Griffiths, toiminnallisiin riippuvuuksiin erikoistunut psykologian professori Nottinghamin Trentin yliopistosta

 
 
LISÄLÄHTEET:

Sulkunen, P, Babor, T. F, Egerer, M,  Hellman, M, Livinsgstone, C,  Marionneau, V, Nikkinen, J, Room, R, Örnberg, J. 2019. Setting limits : gambling, science and public policy. Oxford University Press.

https://www.responsiblegambling.org/docs/default-source/Discovery-2017/disc2017-draw-the-line-low-risk-guidelines-david_hodgins.pdf?sfvrsn=2

​https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/30202889

https://www.libera.fi/julkaisut/raportit/kultaiset-kahleet/
​​​